Tämä päivä oli hyvin odotettu, etenkin Salkkareiden osalta. Palaan aiheeseen kohta. Päätin olla lähtemättä tänään yhtään mihinkään, otin eräästä asiasta selvää (ja pääsin ajattelemasta asiaa) ja tässä sitä vain on sitten chillailtu.

Salkkarit jäivät ennen jatkumistaan sellaiseen kohtaan, että tämäniltainen jakso oli aivan pakko katsoa. Se oli kuulemma vuotanut nettiin etukäteen, mutta vaikka jakso olisi ollutkin saatavillani, en luultavasti olisi sitä etukäteen halunnut nähdä... Jännitystä pitää olla elämässä, ja vaikka sitä on joskus ollut liiankin kanssa (muissa asioissa) niin tässä koen sen pelkästään mukavana. No, jakso ei kirvoittanut minussa sellaista hyvänolontunnetta, kuten ehkä olin ennen sitä maalaillut. Ikäväkseni Salla jätti maalliset murheet ja Ismo-raukka jäi taas ihan yksin. Lisäksi useat porukasta makaavat sairaalassa kuka missäkin kunnossa, ja Paula maan povessa jossain Eeron kyhäämässä arkussa. Huoh. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä.

Palaan taas ihan ensimmäiseen kirjoitukseeni täällä. Siihen liittyen eräs entinen ”ystäväni” oli eräältä taholta (jätän sen nyt tässä mainitsematta) kuullut minun puhuneen nimenomaan siitä, että nämä epämääräiset ihmissuhteet ovat nyt minun osaltani täysin finito. Tämä henkilö kyseli, olenko kenties suuttunut hänelle ja hänen siskolleen. (Oikeastaan hän taisikin kysyä, olenko vihassa heille.) Itse asiassa hän ei osunut ihan naulan kantaan, koska ”suuttua” verbi ei ole minusta tässä yhteydessä se kaikista parhain. En koe itseäni suuttuneeksi, ainakaan tällä hetkellä. ”Kyllästynyt” olisi ehkä parempi ilmaus tähän tilanteeseen – se taitaa kuvata tunnetilojani aika hyvin. Toki siinä sivussa on ilmassa asian suhteen ärtymystä, jos näin kauniisti sanotaan…

Joka tapauksessa kielsin olevani suuttunut. Se puolestaan ei ole varsinaista valehtelua, koska suuttunuthan minä en ole, vaikka pinnassa on kyllä monenlaista muuta tunnetta. Mielessäni liikkui jos minkälaista lisäystä kommenttiini siitä, etten ole suuttunut heille, mutta enpä sitten viitsinyt aukaista suuta. Koin sen tarpeettomaksi, ja ajattelin, ettei siitä olisi seurannut mitään, josta minä olisin hyötynyt. Jälkeenpäin kyllä vinkkasin tällekin henkilölle, että jokainenhan varmasti tietää tekemisensä ja tekemättä jättämisensä, minunko pitäisi toimia ihmisten omanatuntona?

Luin tänään jostain sensaatiolehdestä (se oli joko Ilta Sanomat tai Iltalehti) pilaantunen lihan myynnistä Suomen kaupoissa niin sanotulla tuoretiskillä. Ällöttävää. En tiedä, menenkö tuoretiskeille ihan heti ostoksille. Kukapa sitä tietää, mitä kaupoissa myydään. Tosin ainakin eräässä kaupassa jossa itse olin töissä elintarvikepuolella (tiskarina) pidettiin todella tiukasti kiinni kaikesta hygieniaa koskevista määräyksistä. Luultavasti useimmissa paikoissa ollaan näistä tarkkoja, mutta tiedä häntä sitten. Oli miten oli, koetan ajatella jotain vähemmän inhottavaa...

...Vaikka tätini kulmakarvoja. Hän oli kuulemma käyttänyt kulmakarvojensa ulkoasun kohennukseen 500 euroa. Aluksi minulle kerrottiin, että kulmakarvat oli värjätty, jonka jälkeen minulle selvisi, että ne olikin tatuoitu. Tietysti hinnan ymmärtää hieman paremmin, kysehän on kuitenkin tatuoinnista, joka melko kallista on... Mutta kallista tuo on minusta silti, vaikken tiedäkään, missä hinnoissa kyseiset palvelut yleensä liikkuvat. 500 voi olla jollekin pienirahasumma, mutta silti... Käyttäisittekö kulmiinne tuollaisen summan rahaa? Minä en, en ainakaan tällä hetkellä ihan rahatilanteeni puolesta. Enkä ehkä muutenkaan - minusta tuollaiselle summalle olisi paljon muutakin käyttöä. Joku voisi käyttää sen velkojensa hoitamiseen, tai vaikkapa vuokraan. Tuollaisella rahalla saisi kaupasta aika monta paitaa tai aika monet farkut tai aika paljon muita vaatteita. Tuolla rahalla kustantaisi jopa pramean hääpuvun. Sillä voisi matkustaa jonnekin. Se kattaisi hyvin syömistä, leffassa käymistä, joitakin ravintolailtojakin - jos säästeliäästi humputtelisi. Älä nyt luule, että pohdiskeluni kulmakarvojen laiton kalleudesta johtuu kateudesta, ei. Mietin vain, onko yksinkertaisesti järkeä laittaa kulmakarvoihin noin paljoa rahaa. Vastaukseni on jyrkkä ei, mutta kukin tietysti varallisuutensa mukaan.

Harmittaa, sillä nyt olisi aikaa näyteikkunaostoksille. (Harmittaa myös, että eräs toiveeni ei toteutunut tänään.) Nyt olisi myös sopivan hämärää. Kuitenkin tällaisessakin pikkukaupungissa on alkanut tapahtua niin paljon, että tuntuu ikävältä ajatukselta lähteä seilaamaan keskustaan päin, vaikka se tuossa kivenheiton päässä onkin. Voi olla, että en liiku tästä enää tänä iltana mihinkään. Huomiseksi pitäisi keksiä jotain tekemistä, mutta mitä?

Paljon onnea minä, vihdoinkin 20-vuotias. Suurempia bileitä ei sitten pidetty, mutta ainakin voin sanoa syöneeni kakkua ja saaneeni hieman rahaa ja paidan synttärilahjakseni. Sain jopa parit onnittelut sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät kuulu sukulaisiini. Voin olla tähän tyytyväinen, sillä olen päättänyt ottaa asenteen "Huonomminkin voisi olla".

Aamupäivällä ilma näytti synkältä mutta kirkastui siitä sitten lämmeten samalla niin, että turhat vaatteet sai kyllä heivata päältään. Mietinkin tuossa, että jospa sitä vaikka pulahtaisi uimaan. Valitettavasti naiselliset ongelmat tulivat tielle, mutta ehkäpä sitä vielä tänä kesänä - kesää kun on vielä jäljellä siitäkin huolimatta, että koulut ja arki alkoivat jo.

Yllätyksekseni tapasin tänään kaupassa entisen luokkakaverini yläasteelta. Hänen kanssaan jutteleminen oli miellyttävä ja positiivinen kokemus - edes yksi kontakti päivässä piristää kummasti. On niitä tietysti tälle päivää ollut enemmänkin kuin vain se yksi, mutta kuitenkin. Juttutuokiomme ei ollut hääppöisen pituinen, mutta kuulumiset kerettiin kuitenkin vaihtaa. Sain kuulla, että eräs entinen hyvä ystäväni työskentelee ilmeisesti sairaalassa. Eräs toinen luokallani ollut entinen hyvin ylipainoinen ihminen puolestaan on kuulemma laihtunut langanlaihaksi. Muista entisistä luokkatovereista ei sitten tietoa ollutkaan - kumma muuten, etten itsekään ole törmännyt heihin missään. Ehkä tämä johtuu osittain siitä, etten vakituisesti asu tällä paikkakunnalla, jossa nyt olen, kotona käymässä.

Minulla on muuten kaksi kotia oman kämppäni ulkopuolella. Eikö kolme kotia ole yhdelle ihmiselle jo aika hyvin?

Tänäänkin oli päivä, jolloin aiemmista tuntemuksistani ei ollut merkkiäkään. Puhun nyt ehkä mahdollisesti orastaneesta paniikkihäiriöstäni, sen kaltaisia oireita minulla ainakin aika pitkälti tietyissä tilanteissa oli... Mutta kuin taikaiskusta se tuntuu kadonneen - toivottavasti ihan lopullisesti. Menin pizzeriaan, jossa oli muitakin syömämiehiä kuin minä. Tosin en jäänyt sinne syömään, sillä mukanani ollut isukki halusi kotiin syömään pizzaa maidon kanssa. Kuitenkin tilaamisen jälkeen istahdin penkille alas odottelemaan pizzaani, ja totesin mielessäni, että "Normaali olotila". Normaali olotilahan on siis olotila, joka ihmisellä normaalistikin on - ei sen kummempaa jännitystä eikä stressiä muista ihmisistä tai heidän läsnäolostaan. Näinhän sen pitäisi ollakin. Näin se näyttää olevan nyt myös minulla.

Poliisiopisto pauhaa televisiossa, ja samalla hetkellä korviini kantautuu jostain ulkoa riitelyn ja sireenien ääniä. Mitähän siellä nyt on tapahtunut? Toivoin, että meno olisi tälle iltaa rauhoittunut sen verran, että olisin voinut rauhassa käydä näyteikkunaostoksilla. Teen niitä mieluiten silloin, kun on rauhallista, mutta näköjään jotkut ihmiset katsovat sunnuntai-illan olevan hyvä aika riehumiseen. Eivätkö ne ymmärrä rauhoittua?

Pitäisi mennä käymään myös siellä kotipuolessa, josta nyt tänne alkuperäiseen kotiini tulin käymään. Aion hengailla täällä vielä seuraavankin viikonlopun, koska tiedossa on hauskuutta. Perjantaina on kuitenkin valitettavasti eräs asia, joka minun pitäisi välttämättä saada hoidettua. Siispä käynti tuolla parin tunnin matkan päässä on aika välttämätön. Harmi sinänsä, koska rahaahan siinä vain kuluu... Ja ajat ja tilanteet ovat juuri nyt sellaiset, että säästää pitäisi.

Mietin tässä taas omia ihmissuhteitani... Tällä kertaa en kuitenkaan sitä, mistä eilen kirjoitin. Mielessäni on eräs henkilö, kutsutaan häntä nyt tässä blogissa vaikka T:ksi. Niin, T on henkilö, vastakkaisen sukupuolen edustaja, nuori mies, jonka kanssa minulla "on jotain säätöä" kuten asia irc-galleriassa ilmaistaisiin. Kiinnostus on molemminpuolista, harmi vaan, että emme vielä ole ennättäneet jutella kaikista asioista niin paljon, kuin olisin halunnut. Onhan tässä kuitenkin aikaa... :-) Tämän päivän aikana olen pohtinut paljon sitä, mitä itse asiassa haluaisin tehdä. En tarkoita nyt, mitä haluaisin tehdä opiskelujen tai elämän suhteen muuten, tarkoitan tyyliä, miten olen tai elän. Saattaa kuulostaa vaikeatajuiselta, mutta ehkäpä tämänkin joku jollain tavalla ymmärtää. Olen jopa hoksannut, millainen elämä ja olo olisi minun mieleeni. Vastoinkäymisistä huolimatta olisin sellaisessa elämässä varmaankin ihan perusonnellinen. Luulen myös, että T tämän ymmärtäisi ja hyväksyisi, sillä itse asiassa olemme aihetta joissain keskusteluissamme sivunneetkin... Itse asiassa minulla ON tunne siitä, että T nimenomaan käsittää ajatukseni ja tekemiseni varsin hyvin. Pitää nuo asiat käsitellä sitten T:n kanssa oikein perusteellisesti, kunhan päästäisiin puhumaan muustakin.

En muista, kerroinko eilisessä kirjoituksessani, että kävin eilen taidenäyttelyssä. Keskityin silloin niin tiiviisti tunteideni purkamiseen, että taisin siinä sivussa unohtaa montakin asiaa... No kuitenkin. Näyttelyssä oli siis esillä Veikko Vionojan taidetta. En ole mikään taiteenharrastaja tai Veikko-fani, menin itse asiassa museoon alunperin tekemisen puutteessa. Tosin koen historian mielenkiintoiseksi, että sikäli menoni ei ollut muutenkaan vastahakoista. Esillä oli myös muuta taidetta, Emma Idiä sun muuta... Vionoja oli erikseen, ja sitten näitä muiden taiteilijoiden teoksia samassa sumpussa. Jälkimmäisestä osiosta haluan sanoa, että näyttely jopa nauratti joidenkin taulujen kohdalla. Joistain tauluista tykkäsin. Mieleeni olivat etenkin teokset Sininen Sinfonia ja Sininen maisema. Saman taiteilijan tekemiä, nimeä en vain muista. No niin, mutta se siitä...

Mikäli päätän olla lähtemättä vielä huomenna, voin hyvin poiketa kirjastoon sitten kun se aukeaa... Aamupäivällähän minulla olisi tilaisuus käydä vilkaisemassa niitä kirjoja, joiden pohjalta minulla on aikomus tehdä muistiinpanoja ja jonkinlainen tutkielma. Joku voisi luokitella minut oikopäätä hulluksi, koska haaveilen tutkielmien tekemisestä ilman, että edes opiskelen missään. Toisaalta, mikä tekee tämän asian haluamisesta viisasta? Mutta kuitenkin: mitä haittaakaan siitä on? Kysehän on sivistyksestä. Eikö sitä kuitenkin pidetä tärkeänä? Sivistys ei kuitenkaan ole se kriteeri, jonka hankkimisen vuoksi teen yhtään mitään.

Luultavasti menen nyt katsomaan Poliisiopistoa, koska tähän hätään ei oikeastaan ole muutakaan asiaa. Ei sitä viitsisi senkään vuoksi kirjoittaa, että blogi näyttäisi täydemmältä. Tiedättekö, joskus eräässä aiemmassa blogissani (joka jäikin sitten kesken, unohtui) tein joskus niin. Kirjoitin kyllä totuuksia ja mielipiteitäni, mutta en siksi, että sille olisi ollut sen kummempaa tarvetta... Näin toimin vain jotain tehdäkseni ja täyttääkseni blogiani, joka oli vielä kovin alkutekijöissä.

Meteli ulkona muuten on hiljentynyt ainakin toistaiseksi, ehkä ne siis vihdoin tajusivat mennä nukkumaan.

Myöhäisiltaa minulle itselleni ja miksei myös kaikille muille. Aloitin siis blogin, mutta aloittamista en jaksa tässä ensimmäisessä kirjoituksessani kovin pitkäpiimäisesti käydä läpi - joten lyhyesti sanottuna toivotan onnea ja pitkää ikää tälle uudelle harrastukselleni. Toivon tämän tunteiden purkaamon toimivan kaikenlaisten tunteiden purkaamona, jonne mahtuu negatiivisten tuntemusten lisäksi myös paljon iloista sanomaa.

Havahduin eräänä päivänä ajattelemaan, että minulla ei kerta kaikkiaan ole ystäviä. Että niitä on joskus ollut, mutta että niistä ei ole jäljellä ainuttakaan. Tietysti olin siinä mielessä väärässä, että minulla on edelleen muutama hyväksi luokiteltava ystävä, ja ne loput eivät sitten ystäviä olleetkaan. Mistä sain tuon ajatuksen päähäni? Taisi olla lukuisten asioiden summa. Herättyäni siihen todellisuuteen, että näistä ystävistä suurin osa on todellakin ollut ikävä kyllä vain niitä niin sanottuja ystäviä, masennuin hetkeksi. Moni muu asia painoi päälle, joten ajatus latisti tunnelmaani entisestään. Mietiskelin paljon kaikkia asioita.

Tulin siihen tulokseen, että olen kyllästynyt kaikkinaiseen teeskentelyyn. Varsinkin näiden niin sanottujen ystävien taholta. Pähkäilyni tuotti myös paljon kysymyksiä asiaan liittyen. Miksi esittää ystävää, jos sitä ei kerran oikeasti voi olla? Miksi puhua selän takana pahaa tai levitellä muiden ihmisten asioita, jos samat asiat voisi sanoa suoraan päin naamaa - tai kylmästi jättää ystävyyden sikseen? Miksi ihminen ei voi suoraan olla sitä, mitä luonnostaan on? Miksei ihminen voi olla rehellisesti jotain ja jonkunlainen? Miksi pitää ajatella jonkun muun mielipiteitä? Minusta meidän kaikkien olisi syytä miettiä näitä kysymyksiä ainakin joskus.

Tulin siihen tulokseen, että näitä niin sanottuja ystäviä on ollut ihan liikaa, ja etten todellakaan kaipaa enää yhtään tällaista henkilöä elämääni. Pikemminkin heidät pitäisi siivota elämästäni pois ilman verta, hikeä tai kyyneleitä. Ajatus ei tuntunut kovin hyvältä, koska minuahan odottaisi entistä suurempi yksinäisyys. Muistin kuitenkin vanhan sanonnan, joka luultavasti pitää paikkansa: Parempi yksin, kuin huonon kaverin kanssa. Päätin ottaa neuvosta vaarin ja ajattelin, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Mieleni teki ottaa yhteyttä muutamaan nimeltämainitsemattomaan henkilöön ja sanoa heille suorat sanat, mutta jätin sen tekemättä. Mitäpä minä siitä olisin hyötynyt? Parempi vain tipauttaa kylmästi tuollaiset ihmiset yli laidan - siis kuvainnollisesti.  Mitä ihmettä teen sellaisilla "ystävillä", jotka yrittävät varastaa minulta kun käännän selkäni? Tai mitä ihmettä teen sellaisilla ystävillä, jotka jonkun asian heille kerrottuani juoksevat levittämässä sanaa ympäri pitäjiä niin, että kaikille varmasti tulee selväksi, mitä milloinkin minun elämässäni tapahtuu? Miksi viettäisin aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joihin en voi luottaa? Epäluotettavien ihmisten seurassa ei voi tuntea oloaan edes turvalliseksi, ja minunkaltaiseni ihminen kaipaa jonkinlaista perusturvallisuutta.

Minä olen ihminen, jonka mielestä jokaiselle pitäisi antaa useita mahdollisuuksia. Kuitenkin on niin, että jos luottamus menee, niin se sitten menee. Ja ainakin omalla kohdallani on niin, että sitä luottamusta on sitten hankala saada takaisin, jos se tosiaan on mennyt. Kuinka sellaiseen ihmiseen voi edes kuvitella voivansa luottaa, joka kerta toisensa jälkeen pettää luottamuksesi aina uudelleen?

Tänään ymmärsin, että ilman tällaisia ihmisiä elämäni on huomattavasti helpompaa. He muuttuvat sitä paitsi huomattavasti siedettävämmiksi, kun heidän kanssaan ei ole tekemisissä. Kun ei ole minkäänlaisissa väleissä, ei ainakaan joudu heihin pettymäänkään.

Tänään oli muutenkin uskalluksen päivä, ainakin osittain. En voi kehua, että olisin mitään sen mainittavampaa tehnyt, mutta olen kuitenkin tämän päivän osalta ylpeä itsestäni ja tyytyväinen päivääni. Minulle oli nimittäin iso asia mennä kaupungille yksin ja keksiä siellä yksinäni jotain tekemistä. Kuulostaapa varmaan uskottavalta: Miten näin arkipäiväinen asia voi vaikuttaa isolta pian kaksikymmenvuotiaan ihmisen mielestä? No, kyllä se vaan voi. Tavallisesti olen vierastanut kaupungille yksin menoa, väenpaljoutta olen kaihtanut. Entisenä kiusattuna olen välillä kokenut suoranaista ahdistusta mennessäni paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä, etenkin ikäisiäni kaveriporukoita. Jostain syystä tänään ei minulla sellaisia tuntemuksia ollut lainkaan, mistä sitten johtunee. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, ettei sellaista ilmennyt. Toivottavasti jatkossakin menisi yhtä hyvin.